Teema – soolo – teema

Jazzissa sävellykset merkitsevät joskus vain hengähdystaukoa ennen seuraavan soolon säkenöintiä. Mutta toisinaan ne ovat koko jutun juju.

Jazzin historia on esittäjien historiaa. Ihanteena on yksilöllisyys, joka syntyy jazzin suurissa tarinoissa muusikon omasta soundista ja kekseliäästä improvisoinnista. Solistien ja yhtyeenjohtajien innovaatiot esitetään jazzin selkärankana, mutta säveltäjistä puhutaan vähemmän.

Mikä sitten on sävellyksien todellinen painoarvo jazzissa? Se riippuu kokoonpanosta. Big bandissa teosta tulkitaan partituurista ja se painaa paljon. Pikkubändit muistavat teemanpätkät ulkoa ja vaaka kallistuu muusikoiden väliseen vuorovaikutukseen sekä improvisointiin. Myös tyylillä on väliä. Perinteinen jazz kunnioittaa sävellystä, kun taas free hylkää usein teoksen kokonaan.

Saksofonisti JUKKA PERKON mielestä sävellettyjä ja improvisoituja jaksoja ei voi pitää toinen toistaan tärkeämpinä. ”Tärkeää on niiden välinen tasapainon vaihtelu. Muusikon tulee ymmärtää niiden välistä vuoropuhelua, koska siitä muodostuu musiikilliset jännitteet.”

Entä millainen sävellys antaa muusikolle parhaan mahdollisuuden ilmaista itseään? ”Sävellys, joka sallii erilaisia tulkintoja. Sellainen, joka taipuu eri muusikkojen versioitavaksi, on hyvä sävellys improvisoinnin pohjaksi”, Perko vastaa.

Eri muusikoilla on tietenkin erilaisia mieltymyksiä. ”Joku on parhaimmillaan silloin, kun sanotaan että vedä ihan mitä vaan. Joku toinen tarvitsee raamin, jonka voi rikkoa tai jättää rikkomatta. Se on ihmisestä kiinni.”

Perkon mielestä myös niissä jazztyyleissä, joissa ei ole kirjoitettu nuotille mitään, on käytännössä jonkinlainen sovittu lähtökohta: ”Sävellys tarkoittaa sopimusta tai ehdotusta siitä, millä tavalla soitetaan.”

Perko itse sanoo pitävänsä sävellyksistä, joilla on vahva identiteetti. Siihen kuuluvat kaikki musiikilliset elementit, kuten rytmi, harmonia, melodia, dynamiikka, sointiväri sekä teksti ja kappaleen tarina.

Taloudelliset realiteetit

Kysyn Perkolta, miksi jazzmuusikot pitäytyvät aina tutuissa yhtyeformaateissa tyyliin rummut, basso, piano ja puhallin tai kaksi. Uudenlaiset soitinnukset ja sovitukset voisivat tuoda musiikkiin vipinää.

”Perinteiset yhtyemuodot ovat tietysti suosituimpia. Elämme myös sellaisessa maailmassa, jossa talouden realiteetit leimaavat kaikkea. Se vaikuttaa myös näihin esityskokoonpanoihin. Bändien koot ovat keskimäärin jopa vähän pienentyneet”, Perko sanoo. ”Olisi kyllä kiva tehdä sellaisia keikkoja, joissa vähän vaihtuisi soittajat ja soittimet eri biiseissä.”

Toisinaan sentään tulee vastaan konsertteja ja levytyksiä, joihin osallistuu esimerkiksi jousisoittajia. ”Ystävien ja tuttujen kesken voidaan saada yhteistyötä aikaan, mikä sitten ylittää nämä talouden realiteetit”, Perko sanoo.

Jazzista on moneksi

Perkolla on kyky kytkeä musiikki laajempaan tarinaan tai kontekstiin. Hän on istuttanut jazzin esimerkiksi Uuno Kailaan runoihin, Olavi Virran tangotulkintoihin, suomalaisten rakastamiin virsiin ja viimeksi Kahlil Gibranin teksteihin.

Mikä oikeastaan on jazzia, Perko kysyy. ”Kun puhumme jazzista, joudumme käsittelemään valtavan isoa musiikkialuetta. Sen ääripäissä on musiikkeja, joilla ei tunnu olevan juuri mitään tekemistä keskenään.”

Vaikka Perko on säveltänyt musiikkia oman yhtyeensä käyttöön, hän ei pidä itseään varsinaisesti säveltäjänä. ”Säveltäjä on sellainen, jolta muut voivat pyytää kappaleen.” Perkolla ei ole myöskään intohimoja ryhtyä säveltäjäksi jatkossa. ”Se on omien rajojen ja kykyjen tunnustamista. Minulta on joskus tilattu jotain, ja en pystynyt tekemään sitä. Tässä on varmaankin joku henkinen blokki, joka estää tekemästä.”

Perkon lempisävellyksiä ovat kaikkien tuntemat jazzstandardit, joihin on syntynyt eräänlainen intertekstuaalinen kerrostuma. ”Ne eivät ole olemassa pelkkinä sävellyksinä enää, vaan kaikkina niinä versioina, joita suuret jazzmuusikot ovat tehneet. Eri versiot vaikuttavat yhtä paljon kuin sävellys”, Perko sanoo.

Jos pitää valita yksi ylitse muiden, se on All The Things You Are.

Amerikan suuret säveltäjät

Siinä missä Perko on lyömätön tulkitsija ja solisti, KARI HEINILÄ on säveltäjänä ja kapellimestarina erikoistunut teoksien sisältöön. Heinilä on jo vuosia johtanut UMO Jazz Orchestraa, joka on Suomen ainoa vakituisesti ja ammattimaisesti toimiva big band.

”Ellington, Strayhorn, Mingus ja Monk”, sanoo Heinilä, kun häneltä kysyy merkittävimpiä jazzsäveltäjiä.

”Suuri yleisö mieltää Duke Ellingtonin musiikin tavalliseksi swingiksi, mutta hän oli mieletön visiönääri uransa alusta lähtien.” Hän osasi kirjoittaa niin kolmen minuutin singlehittejä kuin haastavampiakin teoksia, Heinilä huomaa. ”Yksi todella hämmästyttävä teos on Tone Parallel to Harlem. Siinä ei ole improvisointia lainkaan. Se on sävelrunoelma, ensimmäisiä läpikirjoitettuja jazzorkesterifantasioita.”

Heinilä mainitsee myös toisen tärkeän ja mieleisen teoksen: Charlie Mingusin sävellys Diane vuodelta 1959. ”John Coltrane teki innovaatioita samana vuonna soittajana levyttäessään Giant Stepsin, joka ei ole sävellyksenä mikään mestariteos, vaan etydimäinen pohja oman soiton tutkimiselle. Tämä on hyvä esimerkki siitä, mitä esittävä puoli ja sisältöpuoli ovat saaneet aikaan samalla aikakaudella.”

Yhtensä suurena Heinilä pitää Miles Davisin rinnalla mainetta saanutta Gil Evansia. Vaikka Evans oli ennemmin sovittaja kuin säveltäjä, hän vaikutti big band -musiikkiin laajasti nimenomaan värikkään orkestrointinsa ansiosta.

Musikaalisävelmien perintö

Miksi juuri amerikkalaisista musikaalisävelmistä tuli jazzin standardikappaleita? Nehän ovat edelleen sitä ”oikeaa jazzia” tai ”jazzjazzia” ainakin suurimmalle osalle kuuntelijoista.

”Ne ovat muodoltaan sävellyksiä, joissa on voimakas karaktääri, iskevä melodia ja lyhyt muoto”, Heinilä luonnehtii. Hän arvelee niiden olleen yksinkertaisesti sopivia aihioita swing- ja bebop-muusikoille. Joskushan kappaleista vietiin pelkkä sointurakenne, toisinaan ne esitettiin sellaisenaan. Musikaalisävelmien AABA-muoto sisälsi kaksi kontrastoivaa tunnelmaa, mikä helpottaa improvisoijan työtä.

Musikaalisäveltäjät eivät myöskään olleet tekijöinä mitään eilisen teeren poikia, sanoo Heinilä. ”Aika monet heistä olivat Euroopasta emigroituneita, usein itäeurooppalaisia henkilöitä, jotka muuttivat nimensä amerikkalaiseen muotoon. He olivat klassisesti kouluttautuneita jälkiromantikkoja.”

Entä ovatko nykyiset jazzsäveltäjät liikaa kiinni Amerikan perinteessä tehdessään uutta musiikkia? ”Perinteessä ei ole mitään huonoa, päinvastoin. Ilman sitä emme olisi tässä”, Heinilä painottaa. ”Mutta nykyään kuulee harvoin jotain täysin uutta”. Ympärillä on paljon musiikkia, mutta vain vähän omaperäistä. Monet jazzsävellykset ovat pastisseja – ne kuulostavat melkein samalta kuin joku vanha, tunnettu kappale.

Suomalaisia jazzsäveltäjiä

Heinilän mukaan säännöllisesti big bandille säveltäviä tekijöitä ei Suomessa ole monta. Aloittelijan saattaa olla vaikea päästä esiin ainakaan UMOssa, joka suunnittelee teoslähtöisiä konsertteja. Niissä kappaleiden laadun pitää olla ensiluokkainen. Ei pidä kuitenkaan unohtaa Jyväskylä Big Bandin kaltaisia orkestereita, joilla on paljon kantaesityksiä nuoremman polven tulokkailta.

Heinilä listaa pyydettäessä tämän hetken tärkeimpiä big band -säveltäjiämme. ”Jos ajatellaan kokeneempia kettuja, niin Eero Koivistoinen ja Jukka Linkola ovat hyvin tuotteliaita”, Heinilä luonnehtii. ”Edesmennyt Jarmo Savolainen kirjoitti vahvoja ja perinnetietoisia karaktäärisävellyksiä. Niissä on hyvin tunnistettava sävelkieli. Nuoremmista säveltäjistä mielenkiintoinen nimi on Kari Ikonen, joka käyttää persoonallista soitinnusta.” Lopuksi Heinilä mainitsee Kirmo Lintisen, jonka kanssa hän jakaa vastuun UMOn taiteellisesta suunnittelusta.

Uusia säveltäjiä kasvaa muun muassa Sibelius-Akatemiassa, mutta sen jazz-osaston sävellyslinja voisi olla nykyistä suositumpi. Valmistuneita on vasta muutamia. Pian opintonsa päättävä Outi Tarkiainen on tähän mennessä ainoa, joka on myös aloittanut sävellys pääaineenaan.

Heinilä on tietenkin itse merkittävä säveltäjä. Hän on säveltänyt musiikkia jazzyhtyeelle, big bandille, soolosoittimille sekä erilaisille kamarikokoonpanoille. Yksi hänen kokoonpanoistaan on Albero-kvartetti, joka ei ole soittimistoltaan aivan tavanomainen: huilu, klarinetti, sello ja piano.

”Säveltäjänä minulla on aika konservatiivinen maku, vaikka monet taitavat pitää minua pikemminkin modernina.” Heinilä määrittelee. Hän haluaa omiin teoksiinsa selkeät elementit ja hierarkian. ”Sävellysmateriaali saa olla aika rajallinen, ja sitä pitää pystyä varioimaan monipuolisesti. Big band -puolella on liian usein sävellyksiä, jotka eivät kanna kovin pitkälle. Ne ovat sekavia, koska yhteen kappaleeseen on tungettu kaikki mahdollinen.”

Heinilä on pyrkinyt omissa teoksissaan hämärtämään rajaa sävellyksen ja improvisoinnin välillä. Joidenkin mielestä se on ollut ongelma, kuten silloin, kun Seppo Kantonen kantaesitti Heinilän Leitourgian pianolle ja kamariorkesterille parisen vuotta sitten. ”Sanomalehden kriitikko sanoi teosta illan mielenkiintoisimmaksi, mutta hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt mitkä kohdat olivat improvisoituja”, Heinilä kertoo.

Muusikot ja materiaali

”Näkisin, että jos jazz haluaa kehittyä johonkin suuntaan, muusikoiden suhde sisältöön eli sävellyksiin tulee olla syvempi”, Heinilä sanoo. ”Jazzmuusikko ei ole välttämättä kovin ahkera tutustumaan musiikin sisältöön, vaan hän ajattelee enemmän omaa soittotyyliään ja yrittää saada sitä mahtumaan eri materiaaleihin ja tilanteisiin.”

Heinilän mielestä soittajan perehtyminen teoksiin ehkäisee tyylillisiä kolareita. Jos on omaksunut tietyn soittotyylin, se ei välttämättä sovi yhteen kaikkien kappaleiden kanssa. Hyvä muusikko löytää itselleen sopivaa musiikkia sekä osaa nähdä yhteyden tulkinnan ja sisällön välillä.

Muuten perinnetietoinen Heinilä haluaisi puuttua yhteen jazzin vakiintuneeseen tapaan: siihen, että kaikki haluavat soittaa omassa yhtyeessään itse säveltämäänsä musiikkia. Tämä rajoittaa koko tyylin kehittymistä. Samaan aikaan on valtavasti hyviä sävellyksiä, joita kukaan ei soita.

”Soittajina suomalaiset ovat todella pitkällä ja kansainvälistä luokkaa, mutta sävellykset eivät ole samalla tasolla kuin soittajat instrumentalisteina. Musiikki voi olla hyvinkin naiivia välillä”, Heinilä lataa. Persoonallisuutta ja mielikuvitusta puuttuu usein. ”Jos halutaan pitäytyä hyvin tiukasti tietyssä esteettisessä tyylissä, se tarkoittaa sitä, että kaikki kuulostaa enemmän tai vähemmän samalta.”

”Toivottavasti en nyt loukkaa ketään – kaikkien ei tarvitse säveltää”.

Teksti: Mika Kauhanen
Etusivun kuvassa Kari Heinilä. Kuvaaja Maarit Kytöharju.