Ohjenuorana intuitio ja luja työnteko

Jovanka Trbojević vaihtoi Suomeen tultuaan uraa klassisen koulun pianistista nykymusiikin säveltäjäksi.

"Sävellän omaa musiikkia ja yritän reflektoida jotakin mitä maailmalla tapahtuu ja mitä minun sisälläni tapahtuu", sanoo Jovanka Trbojević, entisessä Jugoslaviassa syntynyt nykymusiikin säveltäjä. Hän pitää musiikkia keinona ilmaista omia ajatuksiaan ja tunteitaan eikä tunnusta lähtökohdakseen mitään sävellysmetodia.

Toki myös ilmaisun keinot täytyy hallita, mutta rationaalinen ajattelu ei ole Trbojevićin mielestä säveltäjän ainoa ajattelun muoto. Hän uskoo vahvasti intuitioon, vaistoon.

Trbojević aloitti 1980-luvun alussa diplomipianistin opinnot Prahan musiikkiakatemiassa itsensä Franz Lisztin oppilaan oppilaan ohjauksessa. Tiukasti klassisen perinteen mukainen opetus asettui uuteen valoon, kun Trbojević kävi Viitasaaren Musiikin aika -festivaalilla vuonna 1984.

"Se oli ensimmäinen kontaktini uuteen musiikkiin. Ajattelin, että minäkin haluaisin tehdä tällaista, oli kuin uudet ovet olisivat avautuneet edessäni", Trbojević kertoo. Hän muutti Suomeen kaksi vuotta myöhemmin ja aloitti sävellyksenopinnot Sibelius-Akatemiassa aluksi Eero Hämeenniemen ja myöhemmin Paavo Heinisen johdolla.

Tosin musiikki oli muuttoon vasta toissijainen syy. "Tulin Suomeen, koska rakastuin ensin", Trbojević nauraa. "Siihen aikaan melkein kaikki ulkomaalaiset tulivat tänne siitä syystä. Nyt on enemmän ulkomaalaisia, jotka tulevat opiskelemaan tai työskentelemään."

Tänään Trbojević on täysipäiväinen säveltäjä. Hän aloittaa arkipäivisin työskentelyn yhdeksän maissa ja lopettelee neljältä. Säännöllistä päivärytmiä tarvitaan, koska taiteen tekeminen ei ole hänelle pelkkää inspiraatiota, vaan pitkäjänteistä työtä.

"Mutta ei minun tarvitse pakottaa itseäni, koska tämä on minun juttuni. Rakastan tätä työtä", Trbojević vakuuttaa. Säveltäminen vaatii paitsi vision, myös valintaa ja organisoimista, paranteluakin.

"Sävellys on vähän kuin joku elävä olento, jonka sinä rakennat". Trbojevićin olennot ovat olleet elinkelpoisia, sillä hänen teoksiaan on esitetty paitsi Suomessa myös muualla Euroopassa sekä Japanissa ja Australiassa.

Osmo Tapio Räihälän luonnehdinnan mukaan Trbojević välttää sävellyksissään voimakkaita iskuja ja nopeita tempoja sekä antaa teoksen dramaturgialle aikaa kehittyä. Trbojević on säveltänyt urallaan ennen kaikkea kamarimusiikkia, mutta viime aikoina hän on halunnut syventyä aiempaa laajempiin muotoihin ja suurempiin kokoonpanoihin.

Viime vuonna RSO kantaesitti Trbojevićin orkesteriteoksen Orgone Accumulator. Tänä keväänä valmistui hänen viimeisin voimainponnistuksensa, Kööpenhaminassa ensi-iltansa saanut kamariooppera Heart in a Plastic Bag. Aidosti kansainvälisessä projektissa oli mukana norjalainen ohjaaja sekä englantilaisia ja tanskalaisia laulajia.

Suurien muotojen lisäksi Trbojevićiä kiinnostaa eri alojen taiteilijoiden välinen kohtaaminen. Temppeliaukion kirkossa on nähty hänen konserttinsa, jossa muusikoiden lisäksi esiintyivät runoilija, vaatesuunnittelija, taidemaalari ja tuoksutaiteilija! Säveltäjän yhteistyökumppaneiden listalle on kerääntynyt myös kirjailijoita kuten Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðsson tai Jyrki Kiiskinen. Seuraavaksi on suunnitteilla yhteinen Kalevala-teos kuvanveistäjä Martti Aihan kanssa.


Koti on nyt täällä

"En tunne hirveästi, että olisin maahanmuuttaja, koska olen asunut täällä niin pitkään", sanoo Trbojević. Hän on asunut Suomessa jo pidempään kuin aikoinaan Jugoslaviassa, ja koti sijaitsee nyt täällä. "Lapseni ovat suomalaisia myös, ja sitä kautta olen sitoutunut Suomeen. Omaa maatani ei enää ole olemassa, joten tämä on ainoa, mikä minulla on."

Täysin ilman kitkaa ei sopeutuminen Suomeen käynyt. "Tietysti aina kun tulee toiseen maahan, siellä on kaikenlaista uutta. Mutta ei mitään sellaista, mitä en olisi sietänyt, muutenhan en olisi jäänyt. Täällä on paljon hyviä asioita, mutta sosiaalinen käyttäytyminen ja puhuminen voisi olla vilkkaampaa. Mutta kyllä siihen tottuu, että on hiljaista joskus. Ainakin nykyään olen sen verran suomalaistunut, että on myös kiva, ettei tarvitse koko ajan olla sosiaalinen."

Suomalaisten länsisuuntautuneisuus huvittaa Trbojevićia. "Täällä on paljon itäistä vaikutusta, vaikka Suomi haluaisikin olla vain länsimaa", hän muistuttaa. "Emotionaalisessa mielessä huomaa slaavilaista meininkiä, monesti ihmisten sydän tulee ulos, kun he avautuvat." Tämän kaiken voi kuulemma havaita myös musiikissa.

Trbojevićin ulkomaalaistausta ei ole aiheuttanut hänelle ongelmia varsinkaan ammattipiireissä, joissa häntä on kohdeltu asiansa osaavana yksilönä. "He ovat nähneet vuosien varrella, että haluan tehdä tätä ja että pystyn johonkin. Se on reilu ja oikea tapa toimia. Mutta tietysti varmaankin on myös ihmisiä, jotka ajattelevat, että en ole suomalainen."

Instituutioilta Trbojević sanoo saaneensa työhönsä paljon tukea; apurahoja on myönnetty muun muassa Suomen Kulttuurirahastosta ja Valtion Säveltaidetoimikunnasta. "Silloin kun sain kolmivuotisen apurahan, Kulttuurirahaston juhlan lopussa soi Maamme-laulu ja minulle tuli kyyneleet silmiin. Mieheni, joka on suomalainen, nauroi. On tosi ihanaa, että ihmisillä on sellainen maa, josta voi olla ylpeä, ja että minä voin olla osa tätä meininkiä täällä."

Hiljattain on noussut esiin tiettyjä säveltäjän asemaan liittyviä trendejä, joista Trbojević löytää kritisoitavaa. "Nykyään on tullut sellaisia näkemyksiä, että säveltäjän pitää olla yrittäjä ja hoitaa omia yrityshankkeitaan", hän puuskahtaa. "Olen taiteilija, en yrittäjä enkä halua olla."

Myös konserttimusiikin kentän sisällä on hänen mielestään parannettavaa asenteissa. "Kukaan ei ole kiinnostunut enää elävistä säveltäjistä. Eletään kuin museossa. Perinnettä on hyvä pitää esillä, mutta täytyy muistaa, että elävät säveltäjät ovat ainoita, joilla on joku suhde tähän maailmaan ja siihen aikaan, missä me elämme."

Trbojević kaivaa haastattelun lopuksi laukustaan säveltäjien esseitä sisältävän kokoomateoksen Elämäni on musiikki (1980). Siinä Aulis Sallinen jatkokehittelee runoilija Lassi Nummen vertausta taiteesta kukkaketona. Trbojević avaa kirjan ja siteeraa Sallista: "Siinähän se on, taiteen perimmäinen tehtävä, arvokas ja korvaamaton. Sen tehtävä on kuljettaa ihmisyyden siitepölyä, levittää ympärilleen henkisten ärsykkeiden tuoksua ja kauneuden ymmärtämistä silloinkin – ja ehkä juuri silloin – kun yhteiskuntiamme raastavat mitä moninaisimmat epäkohdat."


Teksti: Mika Kauhanen
Kuva: Maarit Kytöharju

Teksti on julkaistu Teostoryssa 2/2008.
Avaa lehden pdf-versio