LOTTA WENNÄKOSKI: OLEN MIELELLÄNI LYYRIKKO

Nuoren polven eturiviin lukeutuva säveltäjä Lotta Wennäkoski ammentaa runoudesta ja kerää sanoja varastoon.

”Aloitan uuden sävellyksen usein kuvittelemalla miten soittajat menevät lavalle. Mietin esitystilannetta ja soittajien persoonallisuuksia, että näin se Eija astuu sinne ja mitä sitten tapahtuu”, sanoo Lotta Wennäkoski ja nousee kuvitteelliselle konserttinäyttämölle. Hän viittaa kanteletaiteilija Eija Kankaanrantaan, jonka tilaama teos kanteleelle ja viululle on haastatteluhetkellä työn alla.

”Tulkitsijan ja konserttitilanteen kuvitteleminen on kuitenkin eri asia kuin kappaleen sisältö. Sävellyksen idea syntyy toisin. Joskus se on täysin musiikillinen, jos esimerkiksi haluan tutkia jotakin soivaa ilmiötä. Usein se tulee kuitenkin musiikin ulkopuolelta, niin kuin vaikka teoksessa Nosztalgiaim, ’minun nostalgiani’, johon päätin häpeilemättömän subjektiivisesti tiivistää opiskeluvuoteni Unkarissa. Tai Maj Lind -pianokilpailuun säveltämässäni numerossa, jonka osat ovat draama, proosa ja lyriikka.

Nimiä ruskeassa vihkossa

Maj Lind -kilpaan tilattu Ír on unkaria, ja tarkoittaa ”hän kirjoittaa” tai ”kirjoittaa”. Useilla teoksilla on lähtökohtansa runoudessa ja juuri siksi Lotta Wennäkoski säveltää mielellään vokaalimusiikkia.
Viehtymyksen sanoihin, niiden sisältöön, äänteisiin ja tuntuun, voi lukea myös sävellysten luettelosta. Noin neljänkymmenen listaan kertyneen teoksen runolliset nimet hivelevät suuta, kuten Läike, Vaie, Ulapasta tai kuule. Lyömäsoitinteos Pjäs sai nimensä raitiovaunun kyljestä, jossa mainostettiin ruotsinkielistä näytelmää. Säveltäjän korvassa sana läiskähti suomalaisittain äännettynä kuin lyömäsoitin, ”pjäss”.

Tekeillä olevasta kantelesävellyksestä tulee Sival. Nimen yhteyden teokseen voi melkein kuulla, kun Wennäkoski kertoo, että siinä kanteletta soitetaan jousella.

Teosten nimet ovat tärkeitä, niiden on oltava sävellykseen sopivia ja sisältöön liittyviä, muttei liian arkisia. Työpöydällä tietokoneen vieressä odottaa kulunut ruskea vihko. Se on juuri mukavan pieni kuljetettavaksi mukana ja siihen hän kirjoittaa ylös matkan varrella löytämiään sanoja.

”Siitä plokkailen nimiä, jos sävellykselle ei löydy sellaista itsestään. Nimi auttaa keskittämään sävellyksen ideaa.”

Sointivärit tärkeitä

Tekstin vivahteiden taju ulottuu musiikkiin asti: Lotta Wennäkosken tyylinkin sanotaan olevan lyyrinen.

”Minulle sopii tosi hyvin olla lyyrikko, olen sitä mielelläni. Mutta omalla lokerollaan voi myös leikkiä. Kolmiosaista Ír-teosta kirjoittaessani ajattelin, että jos olen yhdessä osassa lyyrikko, niin millainen olen sitten, jos kirjoitankin proosaa tai draamaa.”

Vuonna 2000 Sibelius-Akatemiasta valmistuneen säveltäjän ura on kasvanut täyteen vauhtiinsa hienosti. Kalenteri on parin vuoden päähän täynnä tilauksia repertuaariaan laajentavilta yksittäisiltä muusikoilta, ryhmiltä ja orkestereilta. Joitakin vuosia sitten tilauksen teki Esa-Pekka Salonen.

Mikä on Lotta Wennäkosken tyylille ominaista?
”Pidän tietyistä soittotavoista. Esimerkiksi puhaltimien äänessä saa olla paljon ilmaa niin, että äänet ovat sävelten ja hälyn välimuotoja. Hälymaailma on muutenkin rakas. Ja tietenkin kaikki säveltäjät pelaavat sointiväreillä, se on itsestään selvää, mutta kieltämättä värit ovat minulle tärkeä asia. Soitettu sävel on aina jonkin värinen, joten olisi tuhlausta olla kiinnittämättä siihen huomiota.”

Kurinalaista työtä

Sävellystilauksia on jonoksi asti, joten Wennäkoski painii aikataulujen kanssa. Ja työtuntien tehokkuudesta pitää huolen myös arki lapsiperheessä.

”Kurinalaista pitää olla. Välillä tämä on todella raakaa istumista ja kirjoittamista, välillä taas on päiviä, joina ehdin ajatella, että otanpa kupin kahvia ja luen runoja. Mutta veikkaan, että vaatimukset ovat ihan yhtä kovat ’tavallisissakin’ töissä. Deadlinet ovat tuttuja.”

Wennäkoskea miellyttävät Kaija Saariahon sanat, ettei säveltäjän ainakaan tarvitse etsiä elämälleen tarkoitusta – se löytyy musiikista.

”Olen oppinut ymmärtämään, että säveltäminen on elinikäinen ei-pysähtymisen tila. Duuni jossa aina pitää olla avaamassa jotain uutta.”


Teksti: Johanna Järventaus
Kuvat: Maarit Kytöharju

Teksti on lyhennelmä Teostoryssa 2/2007 julkaistusta artikkelista.
Avaa lehden pdf-versio