Siirry sisältöön
Kirjoittaja: Juhana Unkuri
Kuva: Wade Mikkolan arkisto

Jazzin vakava keveys

Wade Mikkolan mukaan jazzmusiikki on vakava taidemuoto ja samalla yhteisöllinen kieli. Hänen mielestään Suomessa pitäisi olla enemmän eri jazz-sukupolvien kohtaamista.

Jazzin kultakausi Suomessa lähti kehittymään sotien jälkeen 1940-luvulla. Tuolloin tietoisuus jazzmusiikin elementeistä alkoi kasvaa maassamme voimakkaasti ja nopeasti. Monet pitävät kultakauden huipentumana 50-luvun loppua sekä 60-lukua, jolloin mahdollisuudet varsinaisiin jazzlevytyksiin alkoivat kasvaa. Jazzvaikutteita käytettiin laajalti suomalaisessa iskelmämusiikissa ja jazz oli myös tanssimusiikin olennainen osa etenkin nuorten keskuudessa.

Jazzin murroskausi Suomessa sijoitetaan yleisesti 60- ja 70-luvulle. Rock-musiikki nousi voimallisesti esiin erityisesti nuorison parissa ja jazzmusiikki irtautui tanssimusiikin roolista. Lisäksi muusikot ryhtyivät vaatimaan, että jazzia käsitellään omana taiteellisena kokonaisuutena. 70-luvulla tätä irtautumista vahvistivat erilaiset fuusiot, joita syntyi tuon ajan muiden musiikillisten uudistumisten hengessä. 70-luvulla luotiin suuntauksia, jotka ovat hallinneet suomalaisen rytmimusiikin kehitystä tähän päivään saakka.

Eräiden näkemysten mukaan suomalainen jazz perustui ennen 60-lukua lähinnä ulkomaisten esikuvien jäljittelemiseen. Vastaavasti 60-luvun esiin nousseen uuden muusikkopolven on nähty yhdistäneen persoonallisella tavalla suomalaiskansallisen musiikkiperinteen amerikkalaisiin vaikutteisiin. Atro ”Wade” Mikkolan mielestä näkemys aikaisemmasta jäljittelystä ja myöhemmästä itsenäisyydestä ei pidä paikkaansa.

”60-luvun jälkeen voi yhtälailla kuulla etenemistä amerikkalaisten vaikutteiden pohjalta. Vahvoja vaikutteita suomalaiseen modernismiin ovat antaneet muun muassa Miles Davis, Chick Corea ja Keith Jarrett. Heitä on jäljitelty aivan kuten aiemmin vanhempia mestareita. Toisaalta suomalaiskansallisia piirteitä on yhdistetty jazzmusiikkiin kunkin aikakauden tyylien puitteissa maamme jazzhistorian alusta lähtien.

Mikkola pitää kriittistä suhtautumista niin sanottuun jäljittelyyn ylipäätään kyseenalaisena.

”Jazz on afroamerikkalainen taidemuoto, jonka elementtien oppiminen vaatii niiden käyttöä ja tutkimista. Tämän on tietenkin tarkoitus johtaa yksilöllisyyden kehittymiseen”, pohtii Mikkola, joka on opettanut afroamerikkalaisen musiikin historiaa ja estetiikkaa sekä jazzmusiikin historiaa Helsingin ammattikorkeakoulussa ja Sibelius-Akatemiassa jo noin viidentoista vuoden ajan. Tänä keväänä Sibelius-Akatemiassa alkoi hänen aloitteestaan Suomen jazzhistorian perusteiden opetus. Aihepiiriä ei ole aiemmin opetettu Suomessa korkeakoulutasolla.

Vakavampi jazz tuo enemmän tukea

Mikkola toteaa, että Suomen virallisessa käytännössä musiikki luokitellaan vakavaksi tai kevyeksi.

”Tämä asetelma tuntuu heijastuneen myös jazzin kenttään. Jazzin 60- ja 70-luvulla syntyneet niin sanotut modernit suuntaukset mielletään tässä jaossa vakavaan luokkaan, vanhemmat ja viihteellisemmiksi kutsutut tyylit puolestaan kevyeksi jazziksi. Tämän lisäksi opetuksessa on jostain syystä syntynyt käytäntö, jonka mukaan jazzmusiikin katsotaan muuttuneen korkeampitasoiseksi taidemuodoksi bebop-tyylin myötä 40-luvun lopulta alkaen. Tarkoittaako tämä sitä, että esimerkiksi Coleman Hawkins ja Duke Ellington orkestereineen toimivat alemmalla taiteellisella tasolla”, Mikkola kyselee.

Mikkolan mielestä minkään korkeatasoisen jazzmusiikin tyylin sijoittaminen kevyen musiikin piiriin ei ole musiikillis-taiteellisesti perusteltua.

”Tällainen arvoasetelma on vaikeuttanut jazzmusiikin asemaa maamme kulttuurielämässä ja hidastanut sen kehitystä.”

Mikkolan mukaan pääosa jazzille suunnatuista tuista ja avustuksista on mennyt niille muusikoille ja yhtyeille, jotka soittavat niin sanottua vakavaa jazzia.

”Perinteisemmistä jazzin muodoista suunnan omalle ilmaisulleen löytänyt muusikko ei kykene saamaan tukea omalle kehitykselleen rahastoilta, eikä myöskään näkyvyyttä median parissa. Nämä kaksi asiaa eivät ole taiteellisesti olennaisia tekijöitä, mutta ne antavat suurta helpotusta taiteelliseen työskentelyyn.”

”Näin ollen on sinänsä ymmärrettävää, että nuorten muusikoiden päämääräksi muotoutuu jazzin kunnioitettavaksi ja vakavaksi määritelty suuntaus. On ylipäätään ongelmallista, että jazzmusiikkia käsitellään yhdessä populaarimusiikin ja kansanmusiikin kanssa. Näin tuissa jää helposti ottamatta huomioon jazzin omat taiteelliset erityispiirteet ja niiden aiheuttamat erityiset tukitarpeet.”

Mikkola uskoo, että perinteiden syrjäytymiseen on yleisesti vaikuttanut myös jazzkentän hajaantuminen laajaan tyylikirjoon.

”Jazzmusiikin nimissä voidaan tänä päivänä esittää lähes minkä tyylistä musiikkia tahansa”, hän kiteyttää.

Opetusjärjestelmän haasteet

Mikkola määrittelee Suomen jazzhistorian ennen 60-lukua loistokkaaksi selviytymistarinaksi.

”Tuon ajan soittajilla oli vaikeat olosuhteet ja vähän tietoa käytössään. Kuitenkin he pystyivät oman vakaumuksensa voimalla kouliintumaan ja toteuttamaan itseään tämän hienon taidemuodon puitteissa.”

Mikkola kertoo käyneensä vuosien mittaan monia keskusteluja maamme vanhemman ja perinteen puitteissa toimivan jazzmuusikkopolven kanssa.

”He toteavat yleensä, että nuorilla muusikoilla on sinänsä hyvä soittotaito. Samalla he ihmettelevät sitä, ettei nuorilla muusikoilla ole kykyä, eikä kiinnostusta hallita niitä elementtejä, joita vanhempien harjoittamat tyylit pitävät sisällään.”

”Ennen järjestäytynyttä jazzkoulutusta nuori soittaja sai oppinsa esiintymällä vanhempien muusikoiden parissa. Näin hän pääsi käytännön kautta kiinni siihen, minkä takia ja millä keinoin kyseistä musiikkia esitetään, sekä siihen miten perinteiset elementit toimivat.”

Mikkolan mielestä jazzmusiikin koulutuksessa Suomessa on sinänsä päästy korkealle tasolle viime vuosina.

”Siihen on päästy pitkälti keskittymällä moderneihin suuntauksiin. Tämä on valitettavasti jättänyt pitkälti sivuun jazzin perinteisemmät tyylit ja niihin liittyvän estetiikan.”

Mikkolan mukaan nykyään oppilaitostilanteessa jazzmusiikki on irrotettu siitä ympäristöstä, missä se on aiemmin toiminut.

”Näin soittajan on vaikeaa päästä selvyyteen siitä, miten musiikki vaikuttaa yleisöön ja millaisia musiikillisia ratkaisuja esiintymistilanteessa voi käyttää. Tässä on kysymys nimenomaan musiikillisista keinoista. Ei lavakoreografiasta tai iloisesta ilmeestä kasvoilla.”

Mikkolan mielestä vallitseva tilanne asettaa suuren haasteen opetusjärjestelmälle.

”Nopeaa ratkaisua on vaikea löytää. Olisi tärkeää saada aikaan yleinen asennemuutos, joka antaisi myös vanhemmille tyyleille niiden ansaitseman taiteellisen arvostuksen ja painotuksen. Tämän tulisi toteutua koulutuksessa ja ennen kaikkea jazzmusiikillisissa järjestöissä. Se toivottavasti rohkaisisi nuoria muusikoita tutkimaan ja toteuttamaan myös ennen bebopia tapahtunutta kehitystä.”

Yksi ratkaisu on sukupolvien kohtaaminen.

”Onneksi joukko muusikoita on vakaumuksella ja taidolla ylläpitänyt jazzin perinteitä maassamme. Ansiokasta toimintaa on ollut myös erilaisilla järjestöillä, kuten edesmenneellä Classic Jazz ry:llä, Jazzmuusikot ry:llä, Jazz & Pop Arkistolla ja uudella Perinnejazz ry:llä. Ravintola Storyville ja Jazzrytmit-julkaisu ovat myös olleet tärkeitä monessa suhteessa.

”Kohtaamistilanteissa soittaessaan koulutettujen nuorten muusikoiden ei pitäisi katsoa, mitä vanhemmat muusikot eivät osaa tehdä verrattuna siihen, mitä koulutuksessa opetetaan. Sen sijaan pitäisi katsoa, mitä vanhemmat muusikot osaavat, ja minkälaiset elementit muodostavat heidän luomansa ja valitsemansa tyylin.”

Mikkolan mukaan näiden havaintojen ja niiden pohdiskelun pohjalta nuorempi muusikko voi vahvistaa omaa ilmaisuaan sekä ymmärtää musiikkinsa roolia ja paikkaa omassa kulttuurissaan.

”Uskon tämän tietoisuuden vahvistavan nuoren soittajan ilmaisullista voimaa ja luottamusta omaan ilmaisuun. Ilokseni olen viime aikoina havainnut nuoren polven parissa kiinnostuksen kasvamista perinteisempiin muotoihin.” 

Oppia USA:sta

Mikkolan mielestä medialla tulisi olla enemmän kykyä tehdä tyylillistä vertailua muusikoiden ja yhtyeiden kesken.

”Ennen kaikkea mediassa kaivataan kykyä sijoittaa esitykset jazzin historian kokonaiskuvaan. Näin toteutuisi julkisen sanan opetuksellinen ja tiedottava rooli. Yleisölle tulisi kertoa, minkä takia jazzmusiikkia kannattaa mennä kuuntelemaan, riippumatta tyylin niin sanotusta keveydestä tai vakavuudesta.”

Mikkola uskoo väkiluvun olevan ehkä suurin jazzin kehitystä vaikeuttava asia Suomessa.

”Esimerkiksi New Yorkin suurkaupunkialueella asuu neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Uskoisin, että prosentuaalisesti jazzyleisön osuus maassamme on kohtuullisen suuri. Tällä väkiluvulla kokonaismäärä jää kuitenkin pieneksi.”

Mikkolan oma instrumentti on basso. Hän on keikkaillut aktiivisesti vuosikymmenten ajan erilaisissa kokoonpanoissa ja järjestänyt myös jazziltoja.

”Historialliselta kannalta antoisin kokemus on ollut yli kymmenen vuotta kestänyt työskentely Suomen jazzin suuren mestarin, Erik Lindströmin yhtyeessä. Sen kautta on avautunut laaja katsaus maamme jazzin historiaan. Myös laajat keskustelut muun muassa Pentti Lasasen, Seppo Hovin ja Sven Nygårdin kanssa ovat olleet antoisia.

Mikkola haki nuorempana oppia USA:sta. Hän suoritti sekä alemman että ylemmän tutkinnon jazzmusiikista Massachusettsin osavaltion yliopistossa.

”Siellä pääsin kohtaamaan ja työskentelemään useiden vanhojen mestarien kanssa. Näitä olivat esimerkiksi Archie Shepp, Billy Taylor, Max Roach, Oscar Peterson ja Yusef Lateef. Suurin oppi tuli kuitenkin käytännön työssä useiden vähemmän tunnettujen muusikoiden kanssa. USA:ssa opin, että jazzmusiikki on vakava taidemuoto ja samalla yhteisöllinen kieli, jonka oppiminen antaa keinot toteuttaa itseään omalla tavallaan. Kokemuksensa voi jakaa muille ja muiden kanssa.”

Jaa somessa