Anni Mattila: CD-levybisnes on kuollut — musiikkibisnes voi hyvin
Musiikkialalla tuulee 2010-luvun digitalisoitumisen käänteissä. Räväkkä muutos on tuonut mukanaan pelkoa ja epävarmuutta. Lasi on kuitenkin enemmän kuin puoliksi täynnä, jos vain katsoo oikeasta vinkkelistä.
Musiikkiala ei kieriskele tuskissaan yksin: käytännössä esimerkiksi koko perinteinen valokuvausala on mennyt nurin. Kuka olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että suuri ja mahtava Kodak ajautuu konkurssiin?
Samanlaista kehitystä on havaittavissa ainakin paperiteollisuudessa, joka tällä hetkellä innovoi henkensä edestä. Myös matkatoimistot ovat joutuneet käytännössä keksimään itsensä uudelleen.
Kun vanha ei pysy enää perässä
Nykyistä tilannetta voi ymmärtää esimerkiksi Harvard Business Schoolin professorin Clayton Christensenin disruptive innovation -teorian avulla. Yritykset erikoistuvat yhä kapeammalle sektorille aina vain tehostaen jo olemassa olevia prosesseja sen sijaan, että ne loisivat innovoimalla uusia toiminnan tapoja. Kun tätä jatkuu tarpeeksi pitkään, on yritys tehostanut ja kiristänyt itsensä niin kapealle sektorille luomatta mitään todella uutta, että se on lopulta ajanut itsensä nurkkaan.
Lopulta uusi, “disruptive” keksintö paukauttaa koko markkinakentän uusiksi. Toimintaympäristö muuttuu, mutta vanha ei pysy perässä. Osa toimijoista kaatuu uuden maailman paineen alla.
Ajatellaan vaikkapa perinteisiä filmikameroita tai VHS-kasetteja. Kun markkinat yksinkertaisesti ovat kadonneet, ei siinä auta vaikka kuinka ainutlaatuisia ja kehittyneitä tuotteita möisi.
Bändit eivät kilpaile enää ainoastaan toisia bändejä vastaan
Musiikkialalla muutoksen näkyvin osa on CD-levybisneksen kuolema, joka on ymmärrettävästi kova kolaus monelle toimijalle. Vinyylin paluu ja huoltoasemien levykysyntä ovat kivoja juttuja, mutta musiikin myynti sellaisenaan kuin se 1990-luvun huippuvuosina oli, on pysyvästi poissa.
Laajemmassa mittakaavassa kyse on siirtymisestä jonkinlaisesta suljetusta “musiikkibisnestaloudesta” osaksi suurempaa tunne- tai lifestyle-bisnestä. Toisin sanoen bändit eivät kilpaile enää keskenään radiosoitosta, lehtien palstoista ja levymyynneistä, vaan pikemminkin musiikkibrändit kilpailevat kuluttajien kiintymyksestä ja sitoutumisesta esimerkiksi elokuvien, vaatekauppojen ja ravintoloiden kanssa.
Siinä riittää haastetta kerrakseen.
Meiltä tekijöiltä ja artisteilta vaaditaankin erilaista suhtautumista musiikkiin elinkeinona kuin ennen. Oleellista on oivaltaa, ettei tänä päivänä osteta mitä tahansa paitaa, kännykkää tai musiikkialbumia eikä pelkkä hyvännäköinen, persoonallisella äänellä tarttuvia biisejä esittävä laulaja ole tarpeeksi.
Tiskin toiselta puolelta katsottuna asia on helpompi ymmärtää. Itse en ainakaan halua olla pelkkä kuluttaja tai rahastettava asiakas. Haluan olla osa jotain asennetta, maailmankuvaa, ideologiaa. Ja vaikuttaa siltä, että yhä useampi kokee samoin. Siksi ostamme sen luomupuuvillaisen paidan, jonka suunnittelija vaikuttaa bloginsa perusteella sympaattiselta. Me valitsemme Jollan, koska se on vähän sellainen kapinallinen omalla alallaan, tai sen tietyn artistin levyn, koska sillä on hyvien biisien lisäksi mieletön asenne.
Osiltaan brändeistä eli mielikuvista, asenteista ja maailmankuvista on tullut jopa fyysistä tuotetta tärkeämpiä. Tämän puolesta puhuu muun muassa Iron Maidenin keulakuva, itse Bruce Dickinson joka on erittäin kiinnostava sekoitus taiteilijuutta ja bisnestä.
Uudet urat eivät näytä ollenkaan hassummilta
Myllerryksen keskellä on kuitenkin avautunut uusia mahdollisuuksia, joiden sivuuttaminen olisi typerää. Esimerkiksi Sara-Marie Forsbergilla pyyhkii ennennäkemättömän hyvin. Eikä Isac Elliotinkaan urakehityksessä ole liioin valittamista.
Muutosvastarinta on ymmärrettävää, mutta loppupeleissä on tärkeä kysyä: onko siitä mitään hyötyä? Vai olisiko esimerkiksi Smoukahontaksen diilistä syytä innostua ja olisiko siitä hyötyä muutospaineissa vellovalle alalle?
Sitä kiinnostavammalta ja lupaavammalta tulevaisuus näyttää, mitä avoimimmin silmin erilaisia mahdollisuuksia katsoo. Totutusta ja opitusta poikkeaminen ei ole helppoa ja yksinkertaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uuteen näkövinkkeliin vaihtaminen olisi vaivan arvoista. Esimerkkejä riittää, jos ne vain haluaa nähdä.