Bändin jätkä viimeiseen asti

”Eräs musiikkibisneksen perusmuutoksia on ollut ehdottomasti aloittelevien artistien tilaisuuksien väheneminen. Meillä esimerkiksi vasta neljäs albumi Hyvää ja kaunista breikkasi. Kuka saa enää nykypäivänä neljä laukausta, on se sitten makuupaikka tai pysty?” kysyy Kolmannen Naisen kitaristi Sakari Pesola isänmaallista ampumahiihtometaforaa käyttäen.

”Nykyään pitää osua viimeistään toisella tai sitten se on goodbye.”

Kolmas Nainen sai neljä kutia, se ehti kasvaa ja jalostua erinomaiseksi yhtyeeksi, toimivaksi kombinaatiksi, mutta se tapahtui vielä aikana hyvänä, 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa. Tosin vanha kettu myöntää myös heidän eläneen bändinä tuolloin eräänlaista etsikkoaikaa.

”Kolmannen albumin Hikisten siivujen vastakaiku meinasi olla vähän nihkeätä”, Pesola tunnustaa.

”Mutta me selvisimme ja kiitos silloisen ajanolon, meille suotiin vielä se neljäskin kuti, joka sitten olikin laaki ja vainaa. On vain vaikeaa kuvitella, että joku saisi nykypäivänä niin monta mahdollisuutta”, hän toteaa.

”Ja niin tarpeellisia ja kiitollisia kuin ne monelle olisivat. Kuin myös levy-yhtiölle, kunhan malttaisivat luottaa.”

Työmies, taiteilija, historianopettaja

On kirkas, huumaavan komea kevätpäivä Helsingissä Pesolan kotona. Kitaristi työskentelee historianopettajana, joten haastattelu on sovittu opettajan kalenteriin sopivalle päivälle. Pesolan poika Jalo retkahtaa olkkarin sohvalle ja kuuntelee puolella korvalla mitä isä pupisee muusikon työstä, sillä sitähän se on ollut jo liki 35 vuotta.

Niin kuin jutun otsikossa mainittiin: Sakari Pesola on bändin jätkä viimeiseen asti. Sen hän myöntää milloin vain.

”Kun on kyse Kolmannesta Naisesta, en katso ensimmäisenä mitä minä olen, vaan mitä me olemme”, hän sanoo.

”Totta kai kuluneet vuodet ja tehty työ ovat kantaneet itseluottamuksessa hedelmää. Emme me enää pohdiskele ketä me ollaan kun lavalle noustaan. Nämä ovat juuri ne kaverit, joiden kanssa on ollut erinomaisen hyvä tehdä töitä ja on sitä edelleen. Se on äärimmäisen hyvä ja rela fiilis. Bändi soi. Tämä on instrumentti.”

Mutta muusikon elämä ei vain ole yksin yhdessä soittamista, on myös sitä mitä tehdään kotona ”ite ittensä kanssa”. Eli kun soitellaan itsekseen, löydetään jotain kiinnostavaa, lupaavaa ja kun se sitten tulee hyvillä mielin taltioiduksi.

”Kuuntelin just toissailtana puhelimelta ideainpätkiä, jotka olen tallentanut sille, joko laulaen, viheltäen tai kitaraa soittaen”, hän kertoo.

”Laskin napit korvilta ja funtsasin, että ei herra isä, eihän näissä ollut ensimmäistäkään joista voisi tulla mitään. Ja niitä sentään oli puhelimella viitisenkymmentä.”

Bändisoittaja on sosiaalinen eläin

Palataan vielä musiikkibisneksen nykyhetkeen. Sakari Pesola sanoo silmäilleensä hiljattain viime vuoden levymyyntilukuja; niissä ei liiemmin hurraamista ollut.

”Robin listan ykkösenä oli myynyt 47 000 kappaletta, Haloo Helsinki kakkosena 30 000. Ne eivät ole laajemmalla perspektiivillä kovin kummoista myyntiä. Ja vielä kun muistetaan, etteivät lataaminen tai striimaus ole tuoneet sitä tulonlisää mitä ehkä odotettiin. Lahden tuolla puolen se kyllä sitä tietääkseni toi”, Pesola aprikoi ja kysyy: ”Ehkä suomalainen ei halua maksaa musiikista?”

Hän muistuttaa heti perään musiikkibisneksen muuttuneen jälleen kerran, kun vertaa sitä vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen.

”Bisneksessä ei tunnu olevan mitään kovin vakaata. Myyntimäärät ja lataukset eivät ole ollenkaan lupaavalla tasolla. Kuinka paljon tässä tilanteessa jokin levy-yhtiö uskaltaa satsata johonkin, mikä ei ole äärimmäisen varma? Kyse on kuitenkin 20 – 30 000 euron kakusta, joka pitäisi antaa jollekulle albumia varten, jotta se tulisi äänitettyä ja tuotettua hyvin.”

”Jotta yhtiö saisi omansa takaisin, levyn pitäisi myydä noin kuutisen tuhatta kappaletta, mikä on nykypäivänä aika kiperä määrä”, Pesola muistuttaa.

Tällöin ovat harvassa ne tahot, joille moinen rahasumma myönnettäisiin levyä varten. Saati että yhtä harvassa alkavat olla rahaa myöntävät tahot. Yksityisyrittäjänä, tietokoneen ja Ipadille äänitetyn laulun kautta varmasti pääsee hyvinkin edullisesti, mutta se ei ole bändisoittoa.

”Bändi on aika vaikeasti liikuteltava yksikkö”, Pesola huokaa.

”On kyse sitten levyjen äänittämisestä tai keikoilla käymisestä, kaikille bändin jäsenille kun kuitenkin täytyisi maksaa asiaankuuluva korvaus tehdystä työstä.”

Silti, vaikka synkkiä pilviä on, Sakari Pesola vannoo yhä bändisoittamisen nimeen: sen parempaa työympäristöä ei ole, bändisoittaja on sosiaalinen eläin.

Uusi sukupolvi

Olkkarin sohvalla Pesolan poika Jalo huokaa ja puhisee: aikuisten juttelua on kuunneltu hyvän aikaa. Jalolla on naapurihuoneen nurkassa rummut, joita ylpeä isä kertoo pojan paukuttavan välillä aika lailla.

”Nyt vaan kapulat on hukassa”, nuori leijona huokaa auringonpaisteesta.

Mitä isä sanoo, neuvooko hän poikaa ryhtymään muusikoksi?

”Jos itse tahtoo”, tämä vastaa.