C-kasetti innosti kuuntelijat tekijöiksi

Teostolta pyydettiin Twitterissä blogausta c-kasetista ja sen historiasta. Tavoitimme Sibelius-Akatemian tutkijan Kaarina Kilpiön, joka innostui kertomaan, miksi c-kasetilla oli erityinen paikka niin monien musiikinkäyttäjien sydämissä.

Puoli vuosisataa sitten[*] äänentallennuksen ja -toiston markkinoille tuli uutuus: pienikokoinen formaatti, jossa kapea, magnetoitava nauha oli suljettu kelanauhoista poiketen muovisen kasetin sisään. Vuosisadan menestystarinaksikin kutsuttu c-kasetti oli aloittanut taipaleensa. Kehittelijät odottivat sille kysyntää ennen muuta sanelutallenteiden kaltaisten lo-fi-tarpeiden puolella. Toisin kävi. C-kasetti oli ja on monelle käyttäjälleen tärkeä, kuunteluformaatiksi poikkeuksellisenkin tärkeä.

Kasettiformaatti yleistyi Suomessa vasta 1970-luvun puolella, mutta silloin siitä sukeutui vakavasti otettava kilpailija paikallisilla tallennemarkkinoilla. Joka kodissa oli 1970-luvun loppuun tultaessa ”mankka”, ja niitä myös käytettiin vilkkaasti.

Tällä hetkellä kasetit elävät jonkinasteista uudelleentulemista retrosta ja marginaalisista musiikki-ilmiöistä innostuneissa piireissä. Se ei ole ihme. Hellyttävä, kulmikas muovirotisko on virkistävän erilainen ilmestys avaruuskapseli-designin valtakaudella. Nauhan näkyvä matka soittimessa kelalta toiselle ihastuttaa nestekidenäyttöjen turruttamia silmiä.

Keräilyesineinä kasetit eivät tosin ehdi edes lähtöviivalle kilpailussa vinyylilevyjen kanssa. Viimeksi mainitut kun ovat monelle intohimoiselle vinyyliharrastajalle kuolematon kuningasformaatti. Valtavirtaformaattia c-kasetista tuskin enää millään ilveellä tulee; jo yli vuosikymmen sitten magnetointiin perustuva tallennus siirrettiin sisältöjen välittämisen reuna-alueille.

Mihin siis perustuu kasettien erityinen paikka niin monien musiikinkäyttäjien sydämissä? Yhden vastauksen antaa Suomen Hitachia pitkään johtanut liikemies Jorma Helén, jonka mukaan c-kasetti ”popularisoi viihde-elektroniikka-alan”. Tällä Helén viittaa paitsi tallennusalustojen edulliseen hintaan myös formaatin taipuisuuteen. Teknologialla kun onnistuivat lähes ensikosketuksen yhteydessä yhtä hyvin vaivaton tallennus erilaisista lähteistä, toisto, kevyt siirrettävyys kuin erilaiset äänikokeilutkin. Kasettien valmistajat olivat laitevalmistajia, joten varsinainen myyntiartikkeli olivatkin laitteistot, kuten usein kuluttajille suunnatun ääniteknologian yhteydessä.

Kysymykseen kasetin erityisyydestä on toki muitakin vastauksia. Tällaisia ovat vaikkapa ne tuhatkunta suomalaisten kirjoitusta, jotka saimme vuonna 2010 julkistamaamme Kasettimuistot-kyselyyn. Ne muodostavat ainutlaatuisen aineiston massatuotetun teknologian yksilöllisistä käyttötavoista ja -muistoista. Kasettimuistot ja -mielikuvat liittyvät niissä saumattomasti kunkin käyttäjän henkilökohtaiseen menneisyyteen. Niiden myötä ihmiset pohtivat esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: millainen olen ollut musiikinkuuntelijana ja teknologian käyttäjänä; kuinka loin oman maailmankuvani ja löysin ihmiset, joiden kanssa saatoin jakaa musiikkini ja persoonani.

Helpoksi mielletty formaatti ei estänyt varsin pitkälle meneviä kokeiluja kotiäänittämisen kentällä. Toki ”käyttöliittymä” eli se, miten kasetit oli suunniteltu käsiteltäviksi, oli aika yksitotinen ja muuttumaton. Sisällön muokkaamisen suhteen tilanne oli kuitenkin toinen. Kansitaide saattoi liittyä tiiviisti musiikkiin tai jäljitellä pikkutarkasti levykaupassa tarjolla olevia kansia – mutta yhtä hyvin kannet saattoi suunnitella täysin räätälöityinä vaikkapa kasettilahjan saajaa ajatellen. Äänisisällön toteuttaminen tarjosi sekin huikeat mahdollisuudet. Kyselyyn vastanneet toteavat tehneensä omia juonnettuja ”radio-ohjelmia”, kuunnelmia tai editoituja musiikki- tai äänikollaaseja siinä missä totunnaisempia kokoelmakasettejakin. C-kasetilla onnistui myös tunteiden säätely ja niiden välittäminen tärkeälle henkilölle. Kyselymateriaalissa kerrotaan useista kasetille tallennetuista rakkaudentunnustuksista ja henkilökohtaiseen käyttöön koostetuista ”sydänsurukaseteista”.

C-kasetin tärkeä asema ei olekaan ensisijaisesti kiinni esineen keräilyarvosta, äänentoistokapasiteetista tai edes silkasta nostalgiasta (”aah, nuoruus ja se kaikki hyvä musa”). Ehkäpä kyse onkin ennen muuta rakkaudesta omaan tekemiseen. Vaivalla koostettu äänityskokonaisuus edellytti tekijältään sivustaseuraajan sijaan suunnittelijan ja toteuttajan roolin omaksumista. Se oli iso muutos, josta syntyi pysyviä muistijälkiä.