Mikä on suomalaisen kulttuuripolitiikan tila – ja ketkä kulttuuripolitiikkaa tekevät?

Laajemman Kulttuuripolitiikan tila -hankkeen tarkoitus on yksinkertainen ja kunnianhimoinen: vahvistaa tutkittuun tietoon perustuvaa kulttuuripoliittista keskustelua ja tarjota yhteinen tietopohja päätöksenteolle. Toukokuussa 2026 ilmestynyt raportti on koottu laajasta viime vuosien tutkimusaineistosta ja kevään aikana käydyistä pyöreän pöydän keskusteluissa, johon sain itsekin osallistua.

Raportin lähestymiskulma on siis vahvasti tutkimuksellinen mutta myös analyyttinen ja keskusteleva. Se on kutsu vuoropuheluun. Ei vain kulttuurialalle, vaan koko yhteiskunnalle.

Yksi raportin vahvimmista anneista on se, että se kokoaa kulttuurialan avainluvut yhteen paikkaan ja avaa niiden taustat. Jotta voisimme tehdä vakuuttavaa kulttuuripolitiikkaa, tämä on elintärkeää. Ilman yhteistä tietopohjaa keskustelu jää helposti mielipiteiden ja yksittäisten kokemusten varaan.

Onko Suomen kulttuuripolitiikan tavoite aidosti yhteinen?

Raportin ehkä tärkein viesti on se, että kulttuuripolitiikkaa tehdään Suomessa monella tasolla ja monen toimijan voimin. Valtio ja kunnat ovat toki keskeisiä, mutta mukana ovat myös hyvinvointialueet, maakunnat, säätiöt, yhdistykset ja yritykset. Ministeriöistäkään kulttuuripolitiikka ei ole yksi opetus- ja kulttuuriministeriön asia, vaikka laajasti jaettu rahoitustavoite ”kulttuuribudjetti prosenttiin” keskittyykin sen yhteen momenttiin.

Raportissa nostetaan esiin esimerkiksi se, kuinka arvonlisäveroratkaisut tai sosiaaliturvan ehdot vaikuttavat suoraan kulttuurialan ammattilaisten työskentelyedellytyksiin. Ne ovat kulttuuripolitiikkaa, vaikka niitä ei sellaisina perustella. Tämä tekee kokonaisuudesta vaikeasti hahmotettavan ja usein myös vaikeasti johdettavan.

Julkisen sektorin tavoitteet kulttuurille ovat kauniita ja tuttuja: saavutettavuus, osallisuus, taiteen vapaus ja kulttuuriset oikeudet. Näitä korostaa myös tuore kulttuuripoliittinen selonteko. Samaan aikaan konkreettiset teot – rahoitusleikkaukset, arvonlisäveron korotukset, sosiaaliturvan leikkaukset ja muut nopeat, vaikeasti ennakoitavat muutokset – vievät kehitystä toiseen suuntaan.

Kulttuuripoliittisen selonteon avoitteet ja käytännön teot ovat ajautuneet ristiriitaan, todetaan Cuporen tutkimusraportissa.

On täysin ymmärrettävää, että kulttuurin kentällä toimivien luottamus politiikkaan loppua. Pitäkää tunkkinne, ajattelee moni. Onkin kysyttävä, kuinka vahvasti koko Suomi on sitoutunut esimerkiksi kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteisiin?

Kulttuuripolitiikka on rahapolitiikkaa

Raportin maalaama kuva nykytilasta ei ole erityisen lohdullinen. Julkista kulttuurirahoitusta on leikattu, ja epävarmuus on lisääntynyt koko kentällä. Taiteilijoiden ja kulttuurialan ammattilaisten työskentelyedellytykset ovat heikentyneet, mikä vaikuttaa erityisesti freelancereihin ja alan pieniin toimijoihin. Yhä useampi alan ammattilainen (45 %) pohtii alanvaihtoa. Ei intohimon puutteen, vaan toimeentulon epävarmuuden vuoksi.

Raportti nostaa esiin tärkeän havainnon: kulttuurin suurimmat rahavirrat eivät kulje julkisen sektorin kautta, vaan yrityksissä ja kotitalouksissa.

Suomalaiset kuluttajat käyttävät kulttuuriin tuplasti enemmän kuin valtio ja kunnat yhteensä, jopa 390 euroa per kotitalous. Kansainvälisessä vertailussa tämä on merkittävä luku. Esimerkiksi naapurimaa Ruotsissa vastaava luku on vain 310 euroa.

Rahoituksen näkökulmasta suurin kulttuuripolitiikan toimija onkin yleisö, joka ostaa konserttilipun, kirjan tai elokuvalipun. Kulttuurille on kysyntää ja tukea kansalaisilta. Lähes kaksi kolmesta kannattaa taiteen tukemista verovaroista. Puolet uskoo, että kulttuuriin panostaminen maksaa itsensä takaisin yhteiskunnalle.

Ihmisten kulutukseen vaikuttaa luonnollisesti käytettävissä oleva raha. Siksi kulttuuripolitiikkaa on ennen kaikkea talouspolitiikka. Esimerkiksi Taideyliopiston festivaalibarometrissä sekä Teoston ja IFPI – Musiikkituottajat ry:n Musiikinkuuntelu Suomessa -tutkimuksissa on viime vuosina näkynyt tilanne, jossa yhä useampi joutuu jättämään kulttuuririennot väliin rahatilanteen vuoksi. Koulutetut ja hyväosaiset osallistuvat enemmän, ja myös alueelliset erot kasvavat.

Yksi tulevaisuuden uhkakuva onkin se, että kulttuurista tulee vain harvojen etuoikeus. Tätä vastaan meidän tulee taistella kaikin keinoin.

Digitalisaatio ja tekoäly haastavat kulttuuripolitiikan rajat

Raportissa digitalisaatio ja tekoäly eivät näyttäydy vain teknologisina ilmiöinä, vaan kulttuuripolitiikan ydinkysymyksinä. Ne muokkaavat taiteen tekemisen tapoja, ansaintalogiikoita ja tekijyyden rajoja nopeammin kuin lainsäädäntö tai rahoitusjärjestelmät pysyvät perässä.

Raportti nostaa esiin huolen siitä, että kulttuuripolitiikka reagoi muutokseen viiveellä, vaikka vaikutukset ovat jo arkea monille tekijöille. Tekoäly ei ole ainoastaan tulossa kulttuurin kentälle, vaan se on jo siellä.

Tekoälyn kehitys pakottaa meidät määrittelemään uudelleen, missä arvo syntyy ja kenen arvoa suojelemme. Reilu kolmannes (37 %) taiteilijoista pitää tekoälyä uhkana tekijänoikeuksien toteutumiselle.

Digitaalinen murros ei ole neutraali. Se voi vahvistaa keskittymistä, heikentää yksittäisten tekijöiden neuvotteluasemaa ja hämärtää vastuunjakoa. Siksi esimerkiksi tekoälyä ei voi jättää teknologia- tai innovaatiopolitiikan hoidettavaksi. Kulttuuripolitiikan kautta voimme varmistaa digitaalinen murros tukee taiteilijoiden toimintaedellytyksiä, taiteen omaehtoista tekemistä tai vaikkapa saavutettavuutta.

Suomalainen kulttuuripolitiikka on murrosvaiheessa

Raportin tulevaisuusluvut eivät tarjoa yhtä ennustetta, vaan useita mahdollisia suuntia. Kulttuuripolitiikka voidaan nähdä osana kestävää kehitystä, kasvupolitiikkaa, yhteiskunnan resilienssiä ja jopa turvallisuutta. Ongelma ei näytäkään olevan tahdon puute vaan yhteisen suunnan puuttuminen. Kulttuuripolitiikka ei ole yhden pöydän ääressä tehty kokonaisuus, vaan kasa rinnakkaisia ratkaisuja, jotka eivät aina tunnista toisiaan.

Kulttuuripolitiikan tila ei ole marginaalinen kysymys. Vaikka kulttuurin osuus valtion budjetista on pieni, toimii kulttuuripolitiikka eräänlaisena ilmapuntarina koko yhteiskunnalle.

Kulttuuri on yhteiskunnan perusinfrastruktuuria, joka tuottaa yhteiskuntaan merkityksiä, luottamusta ja uudistumiskykyä.

Siksi meidän olisi kyettävä näkemään kulttuuripolitiikka kokonaisuutena ja ottamaan siitä yhteinen vastuu. Kulttuuripolitiikka ei synny vain budjettiriveillä. Se syntyy valinnoissa, arvoissa ja siinä, keitä kutsumme pöytään, kun päätöksiä tehdään.

Kulttuuripolitiikan tila ei ole vain alan sisäinen asia. Se kertoo ennen kaikkea siitä, millaista Suomea olemme rakentamassa.