Miten syntyy hyvä sanoitus?
Kun laulu on lentänyt maailmaan, sanoittajalla ei ole yksinoikeutta päättää siitä, kuinka se tulee ymmärtää. Sanoittajat ja sanoittamisesta oppaatkin kirjoittaneet Martti Heikkilä ja Iisa Pajula metsästävät teksteihinsä sellaista kollektiivista ydinkokemusta, joka tuntuu kuulijan palleassa. FM Kati Parkkinen tutkii ensi vuonna ilmestyvässä väitöskirjassaan laulunkirjoittajien luovaa prosessia 2020-luvulla.
Hyvä laulun sanoitus on usein yllättävän yksinkertainen. Siinä on jotain sellaista, joka osuu meidän kaikkien kokemusmaailmaamme.
”Hyvä sanoitus tuntuu palleassa. Kuin joku olisi vähän tönäissyt. Usein kyse on siitä, että sanoittaja on kirjoittanut tekstiin jonkin pienen, suuren asian, perspektiivin vaihdon tai tehnyt nerokkaan rajauksen”, kuvaa sanoittaja ja luova valmentaja Iisa Pajula.
Pajula on paitsi kirjoittanut sanoittamisesta omaelämäkerrallisen tietokirjan Itke, kirjoita, laula (Nemo 2021), myös valmentanut sanoittajia – niin aloittelijoita kuin ammattilaisiakin.
Pajula sanoitti ensin lauluja omaan suuhunsa Regina-yhtyeen solisti-lauluntekijänä, mutta 2010-luvun alussa hän alkoi kirjoittaa tekstejä myös muille.
”Muille sanoittaminen oli ihan uusi osa-alue. Toimin kahdeksan vuotta HMC:n housewriterina oman artistiurani rinnalla. Siinä samalla syntyi ajatus laittaa kansiin se, mitä olen oppinut sanoittamisesta ja toisaalta myös musabisneksen hiljaisesta tiedosta. Huomasin jo tuolloin, että moni haaveilee laulujen kirjoittamisesta, muttei oikein tiedä, miten päästä liikkeelle.”
Niin sanottu sessiomaailma eli levy-yhtiöstä saatuihin ”liideihin” kirjoittaminen oli Pajulalle uusi aluevaltaus.
”Kirjottamiseni muuttui siten, että kun aiemmin olin kirjoittanut tosi paljon rivien väleihin, halusin muille kirjoittaessani opetella kirjoittamaan asiat suoraan riveille”, Pajula kuvaa.
Ei lauluja levy-yhtiöille vaan itselle
Sanoittajan runousoppi -teoksen (Momentum Kirjat 2025) julkaissut Martti Heikkilä on pitkän linjan sanoittaja. Hän kertoo kirjoittaneensa valtavan määrän lauluja opiskellessaan kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa 1970-luvulla, tavoitteena oma artistiura. Matti ja Teppo Ruohosen levy-yhtiön vuonna 1979 julkaisema sinkku ei lähtenyt lentoon.
”Into lopahti kerrasta. Satojen biisien varasto tuntuikin yhtäkkiä turhalta. Myöhemmin tietysti tajusin, että se oli hirveän hyvä koulu. Kun sanoittajan ura myöhemmin lähti käyntiin ja aloin saada tilauksia teksteistä, minulla oli kaikki se kokemus jo takana.”
Heikkilä päätyi kirjoittamaan tekstejä siskoilleen Saara Suvannolle ja Hanna Ekolalle. Yksi hänen varhaisimmista teksteistään oli Ekolan vuonna 1990 julkaistu Villihevosia. Kappale on myös Heikkilän sävellys.
”Hannan läpimurto oli minullekin läpimurto tekijänä.”
Heikkilä tunnustaa kuitenkin astuneensa sudenkuoppaan.
”Aloin tehdä lauluja, jollaisia ikään kuin kuuluu tehdä. Kirjoitin levy-yhtiöiden pomoille, vaikka lauluja pitäisi aina kirjoittaa ensisijaisesti itselle.”
Heikkilän Sanoittajan runousoppi -teos otti syntyäkseen yli vuosikymmenen. Se pitää sisällään viittauksia yli neljänsadan suomalaisen lauluntekijän tuotantoon.
”Ajatuksenani oli tehdä perusteellinen teos, joka suhtautuu laululyriikkaan täysipainoisena taiteenlajina.”
Sanoituksen pitää istua artistille kuin hanska
Heikkilä on pitkällä urallaan nähnyt sanoitusten arvostuksen muutoksen.
”Vielä 1990-luvulla iskelmätekstejä kirjoitti aika pieni ryhmä tekijöitä. Iskelmäsanoituksia ei arvostettu taiteena, toisin kuin rocklyriikkaa. Tuolloin törmäsi ajatukseen, että suomirokkia tehdään taiteellisista ambitioista käsin, mutta iskelmiä tehdään rahan vuoksi.”
Heikkilä muistaa ajan, jolloin radiossa soi enemmän ulkomainen musiikki kuin suomalainen.
”2000-luvulle tultaessa genrekirjo laajeni ja nykyään suomenkielistä musiikkia arvostetaan.”
”Sehän kertoo sanoittajan onnistumisesta. Kun kirjoitetaan tietylle artistille, ajatuksena on, että sanoituksen pitää istua artistille kuin hanska. Vaatii sanoittajalta tarkkanäköisyyttä saada aikaan sellainen illuusio, että tämä artisti ownaa nämä sanoitukset”, Iisa Pajula sanoo.
Muille artisteille kirjoittaessaankin Pajula pyrkii siirtämään sanoitukseen omakohtaisuutta, vähintään tunnetasolla.
”Hyvä sanoitus syntyy usein sen seurauksena, että löydät ensin omakohtaisen tunneoven, jonka kautta astut kollektiiviseen kokemusmaailmaan.”
Lauluun mahtuu vain sata sanaa
Toisin kuin voisi kuvitella, sanoittajan ei pidä ajatella, että sanoituksen olisi hyvä olla mahdollisimman yleispätevä koskettaakseen yleisöään.
”Rajaaminen on tosi olennaista ja monen aloittelijan kompastuskivi. Lauluun mahtuu noin sata sanaa, joten et pysty maalaamaan maisemataulua. Sen sijaan pitää uskaltaa zoomata johonkin kohtaan. Isokin yleisö voi samastua siihen atomintarkkaan hetkeen, jossa on mukana jokin kollektiivinen ydinkokemus”, Pajula selittää.
Toinen kompastuskivi voi olla juhlapuhekieli.
”Sparratessani sanoittajia näen usein, miten lähdetään kirjoittamaan jotain sellaista kieltä, josta ei saa kiinni. Yksi hyvä neuvo on lähteä kirjoittamaan vähän niin kuin kertoisit asiasta kaverille. En ole kryptisten lyriikoiden ystävä”, Pajula nauraa.
Aloittelijan sudenkuoppa voi olla myös se, ettei tekstiä malteta hioa tarpeeksi.
”Ensimmäisen version jälkeen laulunkirjoittaja laittaa työhanskat käteen ja istuu jakkaralle. Aletaan pohtia, miten tuodaan tekstistä se olennaisin esiin ja hiotaan se niin hyväksi kuin mahdollista.”
Usein puhutaan sanoitusten yhteydessä kliseistä ja siitä, miten välttää niitä. Heikkilä ei heittäisi kliseeajattelua romukoppaan.
”Oikeassa paikassa latteus myös toimii. Eihän esimerkiksi joululaulu olisi joululaulu ilman joulun kliseitä.”
Kun laulu on lentänyt maailmaan, sanoittajalla ei myöskään ole yksinoikeutta päättää siitä, kuinka se kuuluu ymmärtää.
”Kuulijan tulkinta voi olla toinen kuin sanoittajan, ja sehän vain monipuolistaa tätä taiteenlajia”, Heikkilä hymyilee.
Korkkarit kattoon!
Hittejä ei läheskään aina tehtailla kovin suoraviivaisesti. Pajulan Kaija Koolle sanoittama, vuonna 2014 julkaistu Supernaiset (säv. Arto Tuunela) on tästä hyvä esimerkki. Pajula oli sen syntyaikoihin päässyt jo tutustumaan Kaijaan levy-yhtiön järjestämillä biisileireillä.
”Minulle tuli vahva intuitio, että Kaija tarvitsee aikuisten naisten bilebiisin. Että miten voi edes olla, ettei hänellä vielä ole sellaista”, Pajula nauraa.
Tässä kohtaa Pajula haluaa puhua intuition puolesta. Se on sanoittajalle erinomainen työkalu.
”Arvostan intuitiota tosi korkealle. Sehän ei ole mitään haihattelua, vaan tässäkin kohtaa osoitus siitä, että olin jo mukana levyntekoprosessissa ja alitajuntani oli tehnyt työtä, joka osui lopulta oikeaan.”
Teksti syntyi Pajulan silloisen kodin keittiön pöydän ääressä.
”Radiossa soi Alicia Keysin Superwoman (säv. & san. Steve Mostyn, Alicia Keys, Linda Perry), ja siitä nappasin Supernaiset. Ensin tuli tunne, että tämä on niin nolo, ettei tätä voi käyttää. Kokemuksesta tiedän, että usein se on merkki juuri siitä, että sitä pitää käyttää!”
Supernaisista muodostui lopulta jopa Pajulankin mittapuulla suora ja avoin teksti, jossa kriittinen ajattelija sai jäädä sivuun.
Pajulan laitettua tekstin eteenpäin levy-yhtiöön mitään ei tapahtunut moneen kuukauteen. Niinpä Pajula lähetti sen sähköpostitse myös säveltäjä Arto Tuunelalle. Sanoittajan mielestä aikuisten naisten bilebiisi kuulosti juuri siltä miltä pitääkin, mutta vielä piti käydä pieni kädenvääntö.
”Kertosäkeen alku korkkarit kattoon oli sellainen, että siitä piti käydä keskusteluja. Minä puolustin sitä, mutta muistan kehitelleeni siihen muitakin vaihtoehtoja”, Pajula nauraa.
Kaija Koo sanoi viimeisen sanan, ja korkkarit jäivät.
FM Martti Heikkilä, s. 1954
- Lauluntekijä, lauluntekijöiden kouluttaja
- Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n (nyk. Suomen Musiikintekijät ry) toiminnanjohtaja 1995–2008.
- Musiikintekijä-lehden päätoimittaja 1997–2011.
- HEO:n lauluntekijälinjan opettaja 2009–2013.
- Popmode Oy:n Biisiverstaan opettaja 2013–.
- Oman katalogin suosikkisanoitus: Hanna Ekolan levyttämä Kuusi ja kataja. ”Tarina siitä, kuinka suuret jylläävät kaikkialla, mutta parasta on olla pieni.”
FM Iisa Pajula, s. 1979
- Laulaja-lauluntekijä, kirjailija.
- Regina-yhtyneen solisti 2004–2017, sooloura Iisa 2013–2024.
- Ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja luova valmentaja.
- Oman katalogin suosikkisanoitus: Mitran levyttämä Kukka kaipaa valoa. ”Tätä tekstiä kirjoittaessani ymmärsin, että alitajunnastani nousi joitain tosi olennaisia asioita päivänvaloon.”
Miten sanoitukset ihan konkreettisesti syntyvät tekijöidensä käsissä? Tätä tutkii Kati Parkkinen, joka työstää parhaillaan väitöskirjaa laulunkirjoittajien luovasta prosessista 2020-luvulla.
”Tutkin haastatteluaineistojen avulla laulunkirjoittamisen työtapoja, rakennusaineita ja lopputulemia. Olen haastatellut 19 taiteilijaa ja 10 lauluntekemisen valmentajaa. Tulen käymään aineistoja läpi tieteellisen protokollan mukaan. Se, mitä viisauksia niistä nousee, saa vahvasti johtaa matkaa.”
Parkkinen löysi haastateltavansa Teoston avustamana. Tutkija kertoo yllättyneensä saamastaan lämpimästä vastaanotosta ja luottamuksesta haastattelutilanteissa.
”Tutkijana olen tehnyt paljon haastatteluja. Lauluntekijöissä minut yllätti, miten mielellään he halusivat kertoa minulle työtavoistaan. He osasivat sanoittaa niitä hyvin. Minulla oli samat kysymykset kaikille, mutta joillekin ei tarvinnut esittää kuin yksi kysymys, kun he jo vastasivat kaikkiin kolmeenkymmeneen”, tutkija hymyilee.
Parkkisen tutkimus sijoittuu Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen oppiaineen alalle. Tutkimuksen tekee harvinaiseksi se, että sanoittaminen on tekstin laji, josta ei useinkaan voida erottaa musiikkia. Ensimmäinen tutkimusaineistosta tehty tieteellinen artikkeli julkaistaan Parkkisen sanoin ensi vuoden aikana. Sitä ennen hän ei tohdi vielä laajemmin avata tuloksia.
”Saatoin kysyä esimerkiksi, mistä haastateltavat lähtevät liikkeelle sanoitusta tehdessään. Jo siinä tuli selväksi, että on monenlaisia tapoja, jopa toisilleen täysin vastakkaisia.”
