Taiteesta, yhteisöllisyydestä ja resilienssistä

Huhtikuun alku, 2026. Maailmassamme myllertää. Tarvitsee vain avata sanomalehti, katsoa uutisia tai erehtyä selaamaan sosiaalisen median algoritmien annostelemaa (dis)informaation virtaa. Maailmalla soditaan niin lähellä kuin kaukanakin. Keskustelu polarisoituu ja arvot tuntuvat kiristyvän. Tulo- ja varallisuuserojen kasvaessa hyvinvointivaltion perustuksia on nakerrettu, ihmiset ovat uupuneita ja monet ovat huolissaan tulevaisuudesta. Pahoinvointi ja mielenterveyden haasteet lisääntyvät. Onko elämämme muuttumassa pelkäksi selviytymistaisteluksi?

Yhteiskunnallisten haasteiden keskellä keskustelun johdattaminen taiteeseen, ja varsinkin sen olemassaolon turvaamiseen yhteisistä varoista, saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa absurdilta, jopa röyhkeältä. Mitä merkitystä taiteella on – eikö meillä ole tärkeämpiä ja kiireellisempiä ongelmia ratkaistavana? Mikä on taiteen paikka maailmassa, jossa soditaan ja nähdään nälkää, jossa toimintamme uhkaa ympäristöä ja tulevien sukupolvien elinoloja?

Tampere Biennalessa kantaesitettävä viulukonserttoni Requiem on harvoja selkeämmin yhteiskunnallisia teemoja sivuavia teoksiani. Teoksen säveltäminen oli minulle eräänlaista terapiaa – se on henkilökohtainen surutyöni tahattoman lapsettomuuden kokemuksesta. Puolisoni kanssa kokemani taival läpi seitsemän vuotta kestäneiden lapsettomuushoitojen koetteli meidän molempien kestävyyttämme.

Taide oli vahvasti meidän molempien resilienssin mahdollistajana: puolisoni kirjoitti kokemuksistaan, minä taas sävelsin.

Kuluerä vai kansallisen identiteetin lähde?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa taide usein nähdään helposti kulueränä, ja vastakkainasettelu julkisin varoin tuetun taiteen ja muiden yhteiskunnan toimintojen, vaikkapa terveydenhuollon, välillä nostaa aika ajoin päätään. Päättäjien tarjoillessa kansalle niukkuutta, kulukuuria ja leikkauksia, taide asetetaan helposti pienen piirin ja tarkemmin määrittelemättömän eliitin asiaksi.

Mutta mitä olisi Suomi ja suomalainen yhteiskunta ilman taidetta, ilman suomalaista musiikkia?

Kansamme on aina ollut sinnikäs ja maamme kohdannut monia muutoksia ja myllerryksiä pitkän historiansa aikana. Taide puolestaan on ollut erottamaton osa ihmisyyttä jo muinaisista ajoista lähtien. Sillä on kiistatta ollut merkittävä rooli myös suomalaisen identiteetin rakentamisessa.

Joku saattaa kysyä: Onko uudelle taiteelle ja taiteilijoille tarvetta – eivätkö rakastetut kansallistaiteilijamme riittäisi?

Vastaan: Taide elää mukanamme ajan ja yhteiskunnan muutoksissa, ja siksi oman aikamme ja yhteisömme ääni, suomalainen musiikki, on meille aina ajankohtaista.

Säveltäjänä pyrin välittämään tunnelmia ja tarjoamaan erilaisille yleisöille mahdollisuuksia samaistua musiikkini ilmentämiin kokemuksiin ja tunteisiin, sekä kulkea niiden rinnalla, vertaisena.

Musiikki kansallisena ja henkilökohtaisena voimavarana

Presidentti Alexander Stubb on korostanut suomalaisten kriisinkestävyyttä, ja hän mainitsee juuri suomalaisten resilienssin keskeiseksi voimavaraksemme muuttuvassa yhteiskunnassa ja maailmassa.

Voisiko taiteella ja musiikilla olla oma merkittävä roolinsa kuuluisan suomalaisen sisun vahvistajana?

Voisiko ajatella, että taide ja musiikki vaalivat ihmisyyttämme ja inhimillisyyttämme toisiamme kohtaan? Ehkä taide voi antaa meille voimaa, innoitusta ja auttaa jaksamaan vaikeuksien ja haasteiden keskellä?

On selvää, että yhteiskunnassamme on paljon ongelmia ratkaistavana. Mutta jos suhtaudumme asioihin ja ihmisiin vain haasteina ja lukuina tilastoissa, näemmekö ja kuulemmeko enää toisiamme?

Taide auttaa meitä pysähtymään ja kohtaamaan toisemme. Tilan antaminen taiteelle antaa meille tilaa olla ihmisiä, ja kohdata toisemme yhdenvertaisina. Taiteen ja musiikin yhteisöllinen vaikutus on ainutlaatuisen voimakas: pohjimmiltaan se vahvistaa sitä, mikä meille ihmisille on yhteistä, ei keskinäisiä erojamme. On paikallaan muistaa, että myös suomalainen kulttuuri ja musiikki osana sitä on aina ollut hyvinkin kansainvälistä. Taide yhdistää meitä, kulttuurista ja taustoistamme riippumatta.

Meitä hoitanut kokenut lapsettomuuslääkäri totesi viimeisellä vastaanottokäynnillämme, että lapsettomuushoidot ovat useimmille asia joka vaatii kärsivällisyyttä, aikaa ja uskoa silloinkin, kun tilanne tuntuu toivottomalta. Sävelsin viulukonserttoani hoitotaipaleemme ollessa aktiivisimmillaan, aikana, jolloin jouduimme uudelleen ja uudelleen löytämään resilienssin itsestämme jatkaaksemme eteenpäin.

Säveltäminen ja sitoutuminen toivoon

Viulukonsertossani soi tahattoman lapsettomuuden nostattamat turhautumisen, epäreiluuden ja toivottomuuden kokemukset, kuten myös ajoittaiset toivon pilkahdukset ja niiden sammumiset. Sävellystyön aikana keskeiseksi tavoitteekseni alkoi kuitenkin vahvistua toivon vaaliminen: aina uusi sitoutuminen toivoon ja pyrkimys kohti valoa.

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n mukaan Suomessa joka viides hedelmällisessä iässä oleva kokee tahattoman lapsettomuuden. Tuo valtava luku, n. 300 000 ihmistä, on paitsi laskevan syntyvyyden näkökulmasta yhteiskunnallinen ongelma, ennen kaikkea valtava määrä rankkoja ja koskettavia ihmiskohtaloita. On tärkeää, että yhteiskuntamme tunnistaa tämän ongelman ja pyrkii päätöksenteolla ja resursseilla puuttumaan siihen. Tämän lisäksi on tärkeä laskeutua yksilön tasolle – tahaton lapsettomuus voi olla monille elämän suurimpia kriisejä.

Taide ja musiikki yhteisöllisyyttä edistävänä voimavarana voi auttaa yksittäistä ihmistä elämän myllerrysten keskellä, ja huomaamaan toisen hädän.

Toivon konserttoni olevan lämmin myötätunnon osoitus kaikille tahattoman lapsettomuuden kokeneille.