Teosto-palkintoehdokas Matti Mikkola nauttii vastakohdista
Ehdokkaat valinnut esiraati perusteli valintaansa ennen kaikkea visiolla.
”Yhden miehen rohkea visio huipentaa Matti Mikkolan pitkän musiikillisen matkan. Pepe & Saimaa on täydellä suuttimella tarjoiltu vastaveto himmailulle. Enemmän on tässä tapauksessa todellakin enemmän. Kokonaisuus on hyvällä tavalla musiikkilähtöinen ylistys terveelle suuruudenhulluudelle. Teos vie aikaan, jolloin tähdet olivat tähtiä ja Chanel 5:n tuoksu sekoittui sikarin savuun. Se myös heittää haasteen: tehkää perässä.”
Sävellyksesi ja sovituksesi Pepe & Saimaa -levyllä ovat ehdolla tämänvuotisen Teosto-palkinnon saajaksi. Millaisessa seurassa koet olevasi ehdokkuuden myötä?
Sellaisessa, johon tunnen pelonsekoista kunnioitusta ja ihailua. Ei yhtäkään ehdokasta, jonka mukanaoloa kyseenalaistaisin.
Miten teoskokonaisuus syntyi? Millainen tarina sillä on?
Teokset syntyivät yli kymmenen vuoden aikana. Välillä koko projekti oli hautautunut unohduksiin. Ajattelin, ettei formaattiradioiden puristuksessa, edm- ja adhd-aikakaudella, kukaan halua kuulla tällaista soundia. Pelastajaksi löytyi nelisen vuotta sitten Suomen Musiikin Kari Hynninen, joka oli signannut Pepe Willbergin ja etsi tälle sopivia biisejä. Sain vihdoin puhtia projektinhallintaan, joka olikin raskain ja kuluttavin alue työssä. Aikataulut, työjärjestys, paperityöt, palkat… Varsinkin, kun budjetti oli kaikkea muuta kuin mitoitettu kuorojen ja orkestereiden äänityksiin. Jos Teosto-palkinto napsahtaa kohdalle, täytynee ensitöikseen järjestää muusikoille kunnon kekkerit. Sen verran oon kiitollisuuden velassa ympäriinsä.
Parhaat muistot teoskokonaisuuden parista?
Eka kutkuttava hetki oli, kuin Pepe oli laulanut ihan ekan oton ensimmäisestä biisistä. Silloin ajattelin ”Hetkonen, nyt taitaa olla käsillä jotain vähintäänkin lupaavaa osiensa summaa.” Piti hieroa käsiä yhteen kuin kärpänen göntsän äärellä.
Myöhemmin, kun oli äänitetty suurin osa matskusta, oli epätoivon alho. Raitoja ja soittimia oli aivan hervoton läjä nauhalla. Kaikki sikin sokin, ties millä voluumilla. Kaikkia yskäsyjä ja köhinöitä… vähän väliä joku oboe vihlasee varoittamatta amalgaamit hampaista. Ajattelin, että luovutan. Ei tästä ikinä saa valmista levyä. Muistin Matti Vanhasen neuvonantajan haastattelun, jossa hän sanoi, että Vanhasen suurin lahjakkuus on osata pitää asiat erillään. Koitin ottaa siitä vaarin, ja yksi kerrallaan rupesin vaan “veistämään” soitinrydöstä levollista balanssia. Kun tein tätä yksityiskohtaista työtä, en juurikaan keskittynyt kuuntelemaan kokonaisuutta. Kun sitten myöhään illalla nousin kyyrystä tuoliltani ja painoin playtä, kuulin, kuinka sekasotkusta oli varkain paljastunut varsin uljas biisinpoika. Kuin perhonen kuoriutuisi toukasta. “Tämähän kuullostaa melkein oikeelta musalta”, hykertelin huulta purren liikutusta vastaan taistellen.
Mitä aiot tehdä seuraavaksi musiikin parissa?
Olen aina tasapainotellut musiikin dualismien välissä: poppia vai rockia, hittiä vai omaa kivaa, mainstream vai underground, orgaaninen vai plastinen jne.
En aio edelleenkään valita puolta, koska vastakohdat ruokkivat toisiaan, vaihtelu virkistää ja satun vaan pitämään ihan kaikentyylisestä musasta.
Ehkä kuitenkin alkaneen vuoden projektit kallistuvat enemmän “oman kivan” puolelle, koska Saimaa-levyn menestys on rohkaissut siihen, eikä viime vuosien onnistumisten myötä ole painetta todistella kykyjä radiohittimusan saralla.
Jos joku faktori pitäisi määritellä, sanoisin näin: Nykyään kaiken pitäisi olla niin mahdottoman kiteytettyä; luettavan, katseltavan, kuunneltavan. Haluan tehdä musiikkia, joka saa hengittää, kehittyä, käydä paikoillaankin. Jos joku kyllästyy, menkööt pelaamaan välissä kännykällään.